Kuten jo olen varmasti aiemmissa päivityksissä kertonut, seuramme Raision Jumpparit täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Näinkin iso ikä on seuralle jo hirmu pitkä saavutus, ja viime lauantain juhlanäytös todisti, että seurastamme totisesti löytyy taitoa yllin kyllin monesta eri lajista.
Juhlanäytöstä varten oli kuitenkin hirvittävä määrä hommaa! Olin änkenyt itseni näytöksen suunnittelu tiimiin, ja tytöillä oli kolme ohjelmaa opeteltavana pelkästään näytöstä varten. Jossain vaiheessa iski melkein pieni epätoivo ainakin minulle, että mitenköhän tästä selvitään.. Kaikki ohjelmamme olivat myös yhteisohjelmia seuran JV joukkueen EliKan kanssa. Kaikkien saaminen samaan saliin samaan aikaan oli ensinnäkin hirveän työlästä, ja opettaminen paikoittain hidasta, kun muutamassa ohjelmassa oli mukana lähemmäs 30 tyttöä. Viimeiset kasit yhteisiin ohjelmiin tehtiin 3 päivää ennen näytöstä, joten melko tiukille se aikataulu meni. MUTTA kannattihan nähdä vaivaa ja kasvattaa se stressisuoni ohimon viereen sykkimään! Mun ohjelmat oli aivan loistavia, ihanat tanssijani ja lainassa olleet voikkaajat.. voi vitsi miten ylpeä teistä olenkaan! En edes jaksa kirjoittaa kaikkia niitä superlatiiveja joita päässä pyörii. Olen vain hirmu kiitollinen siitä, että sain tehdä juuri ne ohjelmat juuri niiden tyttöjen kanssa, KIITOS! <3
Tämä viikko on kuitenkin osoittanut, että ilmeisesti minä en ollut ainut, joka on pienestä stressin poikasesta kärsinyt. ENSIMMÄISTÄ kertaa koko 5 vuotisen historiani aikana tässä seurassa, mun tunnilla on vuodatettu kyyneleitä! Ja saatiinhan tänään jo toinenkin puumerkki seinään. Eli alle viikon aikana on kahdesti tapahtunut jotain, mitä ei ole viiteen vuoteen kertaakaan tapahtunut o_O
Tämä takia rupesinkin miettimään, mistä tämä nyt oikeasti johtuu? Onko mun tytöillä vaan ollut liikaa stressiä näytöksen takia, lähestyykö kisat liian nopeasti vai ei vain luoteta omiin kykyihin ja taitoihin? Vai mistä nyt tuulee?
Palopuhe pidettiin jo viime sunnuntaina, joten tyttäreni varmasti tietävät miten asian laita on. Mutta silti, valmentajan musta tuntuu kurjalta, kun nään mun pieniä "lapsia" surullisena. Ja siksi päätinkin tänään tämän kirjoittaa tänne, ja muistuttaa vielä muutamasta asiasta.
Mulla on maailman paras joukkue, josta mä olen aivan äärettömän ylpeä. On aivan järjettömän mahtavaa, miten samana joukkueen kokoonpano on pysynyt vuodesta 2008 asti, jotain siis on tehty oikein! Ja ne uudet ihanat ihmiset, jotka matkan varrella ovat matkaan mukaan tulleet, olette te myös korvaamattomia. Tanssijani eivät välttämättä ole prikulleen samanlaisia, mutta siinä juuri on mun mielestä aina piilenyt meidän joukkueen voima! Jokaisella tanssijalla on omat vahvuutensa, ja se on aina vienyt meitä eteenpäin. Mun tytöt oppivat toisiltaan asioita paljon enemmän kuin tietävätkään, ja se on rikkaus.
Miksi kaikkien pitäisi olla valettu samasta muotista? En ole ikinä itse tanssinut sellaisessa joukkueessa, enkä ole ikinä halunnut itsellenikään sellaista joukkuetta. Arvostakaa tytöt omia lahjojanne, jokainen teistä on ainutlaatuinen ja korvaamaton. Joukkue tarvitsee teidän kaikkien omia erityiskykyjä ja lahjoja, olkaa niistä ylpeitä ja antakaa itsellenne myös anteeksi virheenne. Kukaan ei ole KOSKAAN täydellinen, ja kaikkea ei vain voi osata heti.
Toivottavasti kaikki tyttäreni nyt tästä lähin tiedätte, että minä valmentajana ainakin arvostan jokaista teistä todella paljon, ja on upeaa katsoa niitä onnistumisen hetkiä joita koette. Esim. tänään sen sadannen kerran kun käytiin viime kerralla opittu yksi pikkuruinen kasi :)
On ihanaa jakaa teidän kanssa ilot ja surut, onnistumiset ja epäonnistumiset, voitot ja häviöt. Olen ylpeä, kun saan olla teidän valmentaja.
Noin. Tämän halusin kertoa. Summa summarum: MULLA ON MAAILMAN PARAS JOUKKUE JA MÄ NIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIN KOVASTI TYKKÄÄN MUN TYTTÄRISTÄ <3
PS. Kisaohjelma on ihan viittä vaille valmis! Vapiskaa kilpasiskot!
